Tultiin juuri lasten kanssa aamun jumppatuokiosta kotiin, laitoin lasagnen uuniin ja nyt istahdin hetkeksi tietokoneen ääreen. Tämä ei muuten ole ensimmäinen kerta tämän viikonlopun aikana kun yritän istua koneen äärelle kirjoittamaan blogitekstiä valmiiksi. Se on nimittäin ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että aina silloin kun yritän istahtaa koneelle, jompikumpi lapsistani on salamana vieressä haluamassa jotain. Jos vain makoilen sohvalla lapset puuhastelevat kiltisti omiaan, mutta heti kun yritän livahtaa tietokoneelle, he huomaavat sen. Lapsillani on pakko olla jokin kolmas aisti, jonka avulla he tunnistavat välittömästi sen hetken, kun en enää 100% keskity heihin – ja sehän ei muuten mene läpi 😀
Avauduin instagram-storyni puolella pari päivää sitten poikani pahasta uhmasta, joka jyllää nyt kovimmillaan. MINÄ ITSE!! Kaikki asiat halutaan tehdä itse, kärsivällisyys on nollassa, turhautuminen sadassa ja jos asiat eivät mene juuri niin kuin pikkumies haluaa, siitä vedetään raivot – fantastic. Tyttärellämme oli aikanaan myös vahva uhmaikä, joka on rehellisesti sanottuna jättänyt (ainakin minuun) jonkinmoiset traumat. Noin vuosi hänen elämästään oli karkeasti sanottuna 24/7 itkua ja raivoa. Vaikka uhmaikä on lapsilla ihan luonnollinen oman tahdon muodostumisen vaihe, olen kokenut sen ehdottomasti tähän mennessä yhdeksi rankimmaksi vaiheeksi lapsiemme kehityksessä. Muistan kuinka kaikki asiat oli ”taistelua” tyttäremme kanssa – pukeminen, syöminen, nukkumaanmeno, peseytyminen, ulos lähteminen… lähes kaikista asioista saatiin vääntää. Muistan monet kerrat peruneeni suunnitelmat ystävien/perheen kanssa ainoastaan siitä syystä, että en yksinkertaisesti jaksanut taas käydä läpi 45 minuutin huutoraivotaistelua siitä, että saisin tyttärellemme vaatteet päälle. Varmasti lisää potkua tyttäremme voimakkaaseen uhmaan saattoi antaa myös silloin vastasyntynyt pikkuveli kotona. Muistan silloin katsoneeni pientä poikaani ja toivoneeni hartaasti, ettemme koskaan joutuisi kokemaan tätä samaa vaihetta (lue helvettiä) hänen kanssaan. Mutta kuinkas ollakaan, nyt olemme samassa tilanteessa hänen kanssaan! Enkä muistanut millaista herkkua tämä onkaan – aika kuultaa muistot! 😀
Tiedän, että lapsen uhma on täysin normaalia, mutta välillä sitä pysähtyy miettimään ja kyseenalaistamaan itseään vanhempana – olenko tehnyt jotain kasvatuksessa väärin, että lapseni uhmailee näin voimakkaasti? Mitä olisin voinut tai voisin jatkossa tehdä paremmin? Miten voisin auttaa lastani siinä syvimmässä raivon ja turhautumisen hetkessä? Olen lukenut aiheesta paljon ja saanut sitä kautta vinkkejä uhmaikäisen kanssa elämiseen. Silti monesti arjessa tulee ”helpommin sanottu kuin tehty” -fiilis kun ei vain yksinkertaisesti jaksaisi taas taistella jostain asiasta tuon pienen ihmisen kanssa.
Uhmaikäisen tunteenpurkaukset eivät katso aikaa ja paikkaa ja itselleni pahinta on kun uhmakohtaus iskee jossain julkisella paikalla. Siinä ollaan tavallaan puun ja kuoren välissä, kun samalla yrittää pitää kasvatusperiaatteistaan kiinni, mutta samalla myös yrittää mahdollisimman vähin äänin rauhoitella lasta ja saada tilanteen haltuun, ettei herättäisi liikaa huomiota tai häiritsisi muita. Inhoan niitä ihmisten tuomitsevia, ”etkö osaa kasvattaa lastasi” -katseita, joita satelee julkisilla paikoilla lapsen uhmaraivon iskiessä. Onneksi mukaan mahtuu myös paljon sympatisoivia ja vertaistukea uhkuvia katseita ja kommentteja muilta vanhemmilta, jotka ovat mahdollisesti itse joskus kokeneet saman. Itse pyrin myös antamaan paljon sympatiaa muille vanhemmille, kun näen vierestä haastavia tilanteita lasten kanssa. Välillä juuri ihmisten ymmärtämättömyys muita ihmisiä tai tilanteita kohtaan saa minut näkemään punaista – ”etkö näe, että yritän tässä parhaani?!?”. Toisaalta ehkä ihmisten on vaikea antaa ymmärrystä asioita kohtaan, joita he eivät itse ymmärrä?
Onko joukossamme muita uhmaikäisten lasten vanhempia tai vanhempia, jotka ovat käyneet tämän haastavan vaiheen läpi? Kuinka teillä menee? 😀 Tyttärellämme uhmaikä helpotti aikanaan nopeasti kolmen ikävuoden jälkeen, joten valoa tunnellin päässä on! Virtuaaliset tsemmpihalit kaikille uhmaikäisten vanhemmille <3
Juu ihan karsee uhmaikä 2,5v… mitä vaan kysyy tai pyytää ja vastasinpa mitä tahansa kiellon tai suostumuken välillä niin alkaa huuto koska vastasin väärin. Välillä vitsaillutkin että hän haluaa ilmeisesti vain vääntää asioista kanssani ja katsoa kauanko kestää saada äitiltä menee hermot… tsemppiä sinne!!!
Kiitos vertaistuesta!♥️Hyvin samanlaisia fiiliksi täällä.. tytöt 6v,4v ja 2v jokaisella ollut voimakas uhmaikä.? nyt 2v kans menossa..kaikki siirtymätilanteet, ulos lähtemiset,autoon meneminen yms yhtä taistelua? Tsemppiä kovasti sinne!♥️
Muistan elävästi 13 vuoden päähän, kun palasimme takaisin autoon ja aloitimme ”alusta” koska poika olisi itse halunnut painaa hissin nappulaa. Pakko valita taistelut, kun emme halunneet viedä kirkuvaa lasta mummulaan kylään. Siitä selvittiin, nyt on murrosikä voiton puolella jo. Tänään poika mopoili kolmeen eri kauppaan kun etsi minulle oikeaa kahvia ? Voimia koitoksiinne!
Meillä on 4v poika ja 5kk vanha poika ja erityisesti vanhemman pojan kanssa käydään ruokailusta ihan hirveää vääntöä. Myös vahvasti vihaa vanhempia kun ei saa tahtoaan läpi. Tämä kestänyt jo reilu puolivuotta ja kyllä rupeaa huumori loppumaan ja väsymys painamaan kun joka päivä ihan tajutonta vääntöä joka asiasta. Olen monta kertaa jättänyt jonkun menon menemättä kun vanhemman pojan kanssa on tällähetkellä todella vaikeata ja raskasta perus arki.
Hahaaa, kuulostaa niiiiin tutulta. Poika 2v3kk ja melkein jokainen asia on taistelua. Pukeminen ”sattuu”, iltapesu ”sattuu” ja kaikki mikä ei tapahdu pikkupäällikön toiveiden mukaisesti ”sattuu” eli tilanteesta alkaa valtaisa huuto, rimpuilu ja kyyneleet. On tosi kiva olla julkisella paikalla, kun kaikki ”sattuu” ja se huudetaan täysiä. ??? Eikun meillä on vaan uhma käynnissä, ei kiduteta lasta. Mut kai tää joskus loppuu?!
Kiitos tästä Vertaistuesta ja postauksesta. Meillä esikoisella oli kova uhma kans ja nyt hän täyttää 5v kesällä ja ollut ihanan seesteistä pitkään, mut nyt tämä keskinäinen poika 2v3kk on alkanut uhmaamaan-! Tähä saakka hän ollut itse rauhallisuus ja aurinkoinen poika, nyt kaikkea muuta. Tuntuu että uhmaa pahemmin kuin esikoinen.. Huhhuh.mitähän tästä tulee, helpottaa se kun tietää että tämä on tarpeellinen vaihe, mut ei todella oma pinna meinaa aina venyä ja tulee toimittua, varsinkin kiireessä väärin. Meillä myös 8kk vauva joka vaatii vielä paljon huomiota, Tsemppiä kovasti ??☀️ we can do this?
?
Voi kyllä, tutulta kuulostaa. Meillä kohta 4v ja 8kk ikäiset pojat ja vanhin todella vahvatahtoinen tapaus, uhmaillut aina paljon. Kaikki tunteet ovat aina olleet hänellä vahvoja, joka on toisaalta myös ollut ihana asia.
Pikkuveljen syntymä kuitenkin tuonut ihan omat lisämausteensa soppaan ja tän mamman hermot olleet monesti koetuksella, sillä raivoa, kitinää ja vauvaksi heittäytymistä tapahtuu aika ajoin, erityisesti väsyneenä siirtymätilanteissa. Ja vaikka tietää, että tämä vain kuuluu tähän ikävaiheeseen, niin tuntuvathan nämä tilanteet varsinkin silloin, kun itse väsynyt ja jos molemmilla lapsilla samaan aikaan huono hetki, niin erityisen raskailta.
Noita muiden ihmisten arvioivia katseita tulee vissiin aina, teit niin tai näin, olen huomannut, joten teflonia pitäisi laittaa pintaan niiden suhteen. Toki helpommin sanottu kuin tehty, tiedetään.
Itseä myös helpottanut tiedon etsiminen ja tankkaaminen lapsen eri kehitysvaiheisiin liittyen, mutta kääntöpuoli siinä on se, että toisaalla sanotaan näin ja toisaalla kielletään tekemästä näin, että jos teet näin niin vaarana on tämä tai jos noin niin tuo. Että moni vanhempi varmasti menee tietotulvasta päästä pyörälle ja voi herkästi tulla tunne, ettei enää uskalla olla se vanhempi, kun tilanteet pitäisi aina muka hoitaa niin täydellisen solidaarisesti ja hienovaraisesti. Sekään ei ole hyvä ja varmasti yksi syy siihen, miksi monet lapset eivät enää kunnioita vanhempiaan, kun ei uskalleta kohdata lapsen (eikä omia) pettymyksen tunteita ja annetaan liian herkästi uhmailulle periksi. Koska pelätään, että epäonnistutaan niissä tilanteissa.
Kyllä meillä uhkailu, lahjonta ja kiristys kaikki olleet välillä käytössä, myönnän ihan suoraan? Olen kuitenkin pyrkinyt siihen, että kuljen omien, välillä puutteellistenkin, taitojeni mukaan lapsen rinnalla ja sallisin hänen kaikki tunteensa ja tunnepurkauksensa, vaikka välillä tiukille ottaa ja epäonnistunkin siinä. Ajatellen, että rakkaus sekä lapsen ymmärtäminen ja hyväksyminen kantavat niiden vaikeidenkin hetkien ja kiukkuilujen läpi, vaikka sääntöjä ja rajoja on ja niistä pidetään kiinni. Olen tässä matkan varrella arvioinut myös monia periaatteitani uudelleen, että onko tämä juuri se taistelu, joka meidän pitää aina käydä vai voisinko laskea rimaani hieman, olla itselleni sekä lapsilleni asiassa armollisempi. Ja laskea näin koko perheen stressitasoja ja suorituspaineita. Ja mitkä taas on niitä asioita, joista en vanhempana jousta, oli tilanne tai hetki mikä tahansa. Tai vaikka ympärillä olisi kuinka paljon niitä arvioivia katseita. Mun mielestä olisi myös todella tärkeää sallia lapsen tunteiden lisäksi ne omat tunteet, joita haastavat tilanteet aiheuttavat. Ja kohdata ne lempeydellä, hyväksyvästi. Silloin niitä tunteita pystyy myös työstämään ja hallitsemaan paremmin. Tässä olen tehnyt itseni kanssa isosti töitä ja tullut paremmaksi, ja työ jatkuu varmasti läpi elämän.
Menipäs pitkäksi tarinointi, mutta summasummarun, täällä meitä on muitakin haastavissa hetkissä eläviä. Mun mielestä on jo hienoa, että näitä asioita ylipäätään funtsii ja pohtii, ja että ne herättävät tunteita. Sillä jos kaikki tuntuisi yhdentekevältä, olisi tilanne varmasti huonoin mahdollinen ihan kaikkien kannalta. Jäisi omat tärkeät kasvukivut vanhempana kokematta, jotka loppujen lopuksi koituvat myös aina lapsien parhaaksi. Näin mä ajattelen.
Kiitos tsempeistä ja tsempit takaisin ❤ Ja kiitos kivasta blogista!
Muistan kun löysin kirjastosta Anneli Kannon lastenkirjasarjan jossa uhmaikäinen Kastehelmi Virtanen pistää isommille sisaruksilleen vastaan. Silloin hoksasin miten uhmaikäisen kanssa kannattaa toimia:Antaa hänen itse kokeilla, vaikka siinä joutuu itse hieman antamaan kaverille pelivaraa, eli varaa lähtemiseen enemmän aikaa, jos pukeutumisessa kestää. Monesti taidan vieläkin huomata että vaikka uhma ajoittuu tuohon 2-3 v välille se nostaa päätään myös hieman myöhemmin, eli 7v ilmaisee hyvin vahvasti mistä tykkää ja mistä ei, jos pitää valita collegehousut vrt. sukkahousut ja hän pitää ennemmin sukkahousuja.
Mahtavaa kun kirjoitat aiheesta, jonka kanssa vanhempana välillä tuntuu tosi yksinäiseltä:D
Kaikesta väännetään täälläkin ja paljon ja tuttu tunne tuo, että menotkin välillä peruutetaan kun on yksinkertaisempaa pysyä aloillaan.
On hassua, että vaikka uhma kuuluu lapsen luonnolliseen kehitykseen, Ihmiset eivät ymmärrä, että uhmatilanteissa lapsi vasta harjoittelee pettymyksen ja turhautumisen tunteita ja varsinkin voimakkaasti tunteva lapsi ei vielä hallitse niitä. Vanhempana voimme vain vastaanottaa raivon ja tukea lasta ikävässä tunteessa, mutta emme poistaa sitä välittömästi.
Niin ikävää, että vanhempana joutuu olemaan enemmän huolissaan siitä, mitä muut ajattelevat, eikä saa rauhassa viedä uhmatilanteita loppuun , vaikka siihen kuuluisi raivoa ja huutoa.
Itselläni on mennyt monta kertaa koko päivä pilalle juuri noiden ikävien katseiden takia ja omaa vanhemmuuttaan alkaa todellakin kyseenalaistamaan.
Parasta on olla piittaamatta paskaakaan, koska kaikki tekevät varmasti parhaansa uhmaikäisensä eteen oman jaksamisensa mukaan ja tietää, mikä lapselleen on parasta.
Vai minkälainen olisi näiden tuomitsevien ihmisten ihanne kuva lapsesta? Aina hiljainen ja kilttikö 😀
Blogisi on ehdottomasti yksi lemppareistani, kiitos laadukkaasta sisällöstä!:) Muistakaa myös asettaa lapsillenne tarpeeksi rajoja, sillä uhmaikä ei saisi olla huonon käytöksen syynä ainakaan kokonaan/aina… Toki uhma on luonnollista tuossa iässä, mutta omasta kokemuksesta voimakastakin uhmaa voi hieman tiukemmalla kurilla saada lievennettyä. Tsemppiä arkeen!<3
Voi ei! kuulostaa niiiin tutulta. Meillä kolmella neljästä lapsesta ollut kova uhma ja 3-vuotiaalla se on vieläkin päällä osittain. Kaikki ovat vieläkin erittäin vahvatahtoisia (ala-astelaisia). Minä olen kokenut, että kaikkein rankinta on juuri kokea ne ikävät katseet (ja joskus sanomiset) julkisuudessa. Jotkut vanhemmat ihmiset ovat jopa kaupassa tulleet sanomaan, että anna sen ottaa se tikkari, sehän on ihan pieni. Selitä siinä sitten uudestaan pienelle, että ei saa karkkia, vaikka ”tuo nainen sanoi, että saa”. Paljon ollaan joustettu, mutta tietyissä säännöissä ja rutiineissa pysytään .
Ihania ja voimaa antavia taas ovat ne ihmiset, jotka hymyilevät ja ehkä sanovatkin jotain positiivista (kuten yksi nainen tuli kerran sanomaan, että ”tuolla tahdolla hän saavuttaa vielä elämässään paljon”).
Eihän sitä tietenkään kannattaisi välittää niin paljoa ihmisten sanomisista, koska kaikki eivät edes tykkää lapsista tai ole tottuneita lapsiin. Ihmiset selvästi jakaantuvat kahteen ryhmään, kun on kyse pienistä lapsista (myös vanhukset). Tämä tulee esille esim ruuhka-aikaan bussia odotellessa tai julkisilla liikkuessa. Meillä lapset ovat kaikki kovia puhumaan ja ovat pieninä kyselleet kysymyksiä lakkaamatta, laulelleet, tehneet huomioita ympäristöstä jne. Toiset ihmiset eivät kestä tätä ja huokailevat kovaäänisesti tai muuten osoittavat ärtymystä. Toiset taas jopa ottavat osaa lasten jutteluun tai tulevat sanomaan kuinka ihanaa on, kun lapset ovat niin iloisia, tai kun minä jaksan vastata lasten kysymyksiin jne.
Mutta onneksi aika kyllä kultaa muistot ja yleensä ne ihanimmat ja mukavimmat muistot ovat päällimmäisenä mielessä, ja nytkin vaikka 3v olisi saanut kunnon raivarin kaupassa, ei sitä enää muistakaan kun hän myöhemmin kotona on itse rauhallisuus ja sanoo, ”äiti kulta, minä niin rakastan sinua”.
Tsemppiä ja vertaistukea täältä! ❤️Meillä todella temperamenttinen 2,5 vuotias ja parin viikon päästä syntymässä toinen pieni (samanlainen tuittupää todennäköisesti ?). Ja tuo 2,5 v uhma tuskin helpottaa tästä johtuen… ?? Kateellisena välillä seuraan vierestä muiden lapsia, jotka a) eivät ole vilkkaita ja b) supertemperamenttisia. Koitan kuitenkin ajatella niin, että kaikki tuo eloisuus ja päättäväisyys toivottavasti tuo myöhempään elämään lapselleni paljon hyvää. Toivossa on ainakin hyvä elää..! ?
Täällä 1,5 vuotias neiti Pikku Myy ? huh huh! Aina sanotaan että vauvavuosi on muka rankka mutta nyt tässä taapero uhma vaiheessa sitä ajattelee että vauvavuosi oli vain lasten leikkiä ? juuri samoja asioita pyöritellyt mielessä. K i i t o s että sanoin nuo sanat ääneen ?? Itsellä monesti itku herkässä kun ei vain enään jaksa tätä uhmaa (mikä jatkuu varmasti vielä tovin…). Tsemppiä kanssa siskoille kyllä me tästä selvitään kun maailmaankin ollaan saatu toiset pusattua ❤️
Jep! Niiiiin tuttua! Tyttömme on reilun kuukauden päästä 3v ja nyt tätä jatkuvaa vääntöä on kestänyt pari viikkoa. Nuorempi lapsi syntyi 10 viikkoa etuajassa ja vauvavuosi oli raskas, tällöin muistan ajatelleeni että onneksi esikoisella ei ole samaan aikaan uhmaa. Ajattelin jo hetken että vältyimme mutta ei! Nyt se on sitten täysillä päällä! Eikai tässä voi kuin toivoa että tämä vaihe menee nopeasti ohi. Pitkää pinnaa!?