Oletko miettinyt minkälaista elämäsi olisi, jos et olisi tullut äidiksi niin nuorena? Mitkä ovat nuoren äidin haasteita? Koetko, että nuori äiti joutuu helpommin arvostelun kohteeksi? Mitä kaipaat eniten elämästä ennen lapsia?
Tulin äidiksi kolme viikkoa ennen kun täytin 23. Tiesin aina haluavani jossain vaiheessa elämääni äidiksi, mutta en ollut ajatellut sen tapahtuvat vielä niin nuorella iällä. Elämä kuitenkin tuli väliin ja sain lapset verrattain nuorena. Kaikki on aina tuntunut niin luonnolliselta ja hyvältä ja sen tunteen mukana ollaan menty.
Vanhemmuudessa on paljon haasteita. Haasteita, joista monet ovat kaikilla ihan samanlaisia – iästä riippumatta. Vastuunottaminen ja vanhemmaksi tulo saattaa tuntua ihan yhtä hurjalta 30 tai 40 kieppeillä, kuin miltä se tuntuu kaksikymppisille. Se, että nuoret vanhemmat saavat osakseen vähättelyä tai vanhemmuuden kyseenalaistamista on todella väärin. Jokaisella ihmisellä on oikeus itse määrittää se aika elämässään, milloin kokee olevansa valmis ja halukas vanhemmaksi. Tässäkin asiassa on ymmärrettävä ihmisten erilaisuutta; toisilla lasten hankinnan edellytyksenä saattaa olla tietynlainen taloudellinen tilanne, kun taas toisilla asia ei paina vaakakupissa niin paljon. Yhdet saattavat haluta elää pidempään itsenäistä elämää, kun taas toiset eivät pidä lapsia kovinkaan ”vapautta” rajoittavana tekijänä. Pääasia on, että lapsi saisi rakastavan perheen, joka voi tarjota pikkuiselle turvallisen ja kaikin puolin tasapainoisen elämän.
Olen kiitollinen, etten itse ole koskaan kokenut joutuvani vähättelyn tai arvostelun kohteeksi olemalla nuori äiti. Ehkä se johtuu siitä, että puolisoni on minua kymmenen vuotta vanhempi, jolloin hän (tuolloin 33-vuotiaana) oli jo siinä ”hyväksytyssä” iässä tulla vanhemmaksi. Olen myöskin ihminen, joka ei kovinkaan helposti anna muiden mielipiteiden vaikuttaa tai varsinkaan horjuttaa minäkuvaani. Ymmärrän, että monet (nuoret) äidit voivat olla tässä suhteessa hyvin erilaisia. Äidiksi tulon myötä kun ollaan niin herkässä tilassa ja vielä monen uuden asian äärellä. Siinä tilanteessa voi helposti ottaa muiden mielipiteet ja neuvot sydämeen. Monesti hyvällä tarkoitetut neuvot ja ohjeistukset saattavat vanhemmista tuntua arvostelulta. Siksi ehkä parasta olisikin muistaa antaa neuvoja ja vinkkejä vanhemmille ainoastaan silloin, kun he sellaisia itse pyytävät.
Vaikka en kokenut painetta vanhemmuudesta, oli minulla kuitenkin omat haasteeni nuorena äitinä. Niistä isoin oli tukiverkon puuttuminen. Kuinka ihanaa olisi ollut, jos edes yksi ystävistäni olisi kokenut raskauden ja vauva-arjen kanssani samaan aikaan. Tämä ei tietystikään ole tilanne kaikilla nuorilla äideillä, mutta yleensä lähempänä 30 ikää, kaveriporukoissa perheenlisäys alkaa olemaan paljon yleisempää kuin kaksikymppisten kaveriporukoissa. Esikoiseni kohdalla siis oma äitini oli ainoa henkilö, jonka kanssa kävimme läpi raskauttani ja sen jälkeistä vauva-arkea. Hän oli onneksi todella suuri tuki minulle, mistä olen äärimmäisen kiitollinen. Tilannettani ei myöskään helpottanut muutto Saksaan esikoisemme ollessa ainoastaan kolmen kuukauden ikäinen. Saksassa elin arkea pikkuisen kanssa pitkälti yksin. Toki mieheni oli kaiken mahdollisen ajan kanssamme, mutta oli itse työnsä puolesta äärimmäisen kiireinen. Minun haasteeni eivät siis liittyneet niinkään fyysisesti vauvanhoitoon tai sen rankkuuteen, vaan haasteeni olivat enemmän henkisiä. Olisin todella kaivannut ympärilleni ihmisiä, jotka käyvät läpi samaa elämänvaihetta. Olisi ollut ihanaa ja helpottavaa jakaa vauva-arkea ja erilaisia tuntemuksia ihmisten kanssa, jotka tietävät täsmälleen mistä puhun ja osaisivat antaa vertaistukea. Onneksi toisen lapsen kohdalla tilanne oli jo täysin toinen. Oli parasta, kun pääsi yhteisille vaunulenkeille tai pystyi vauvan kanssa mennä viettämään kiireetöntä aamupäivää ystävän luo. Se tunne, että et ole yksin lapsen kanssa aamusta iltaan – se oli henkireikäni.
Minulta todella usein kysytään mitä kaipaan eniten elämästäni ennen lapsia? Tähän on hieman vaikea vastata, koska vastaus ei ole niin yksiselitteinen. Lyhyesti sanottuna en kaipaa mitään elämästäni ennen lapsia. Olen tällä hetkellä ja tähän elämäntilanteeseen niin tyytyväinen ja onnellinen kuin vain voin olla. Toki jos asiaa lähtee pidemmälle miettimään aina löytyy jotain pieniä asioita, joita joskus (hetkellisesti) huomaan kaipaavani. Niitä ovat esimerkiksi oma aika, jonkinlainen huolettomuus ja mahdollisuus tehdä asioita extempore. Joskus myös pysähdyn miettimään, että olipa se vaan helppoa aikaa, kun ei tarvinnut olla vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestään.
Haluan samaan hengenvetoon huomauttaa, että näistä yläpuolella listaamistani asioista en ole kuitenkaan kokonaan joutunut luopumaan. Omaa aikaa on aina mahdollista järjestää, sen eteen täytyy vain nähdä hieman enemmän vaivaa. Tässä on tärkeää olla kumppanin kanssa samoilla linjoilla. Me esimerkiksi pyrimme mieheni kanssa antamaan toisillemme mahdollisimman paljon omaa aikaa, joka on äärimmäisen tärkeää lapsiarjen ja pitkien työpäivien keskellä. Meille on myös tärkeää, ettei kynnys kysyä omaa aikaa ole suuri. Lähtökohtana on, että aina kun toinen pystyy työnsä tai jonkin muun asian puitteissa toiselle aikaa ”antamaan”, silloin sen teemme. Jokainen tarvitsee omaa aikaa, eikä se missään nimessä muutu lastensaannin jälkeen – päinvastoin.
Minua harmittaa kovasti se, miten negatiivisena ja jollain tasolla ”kamalana” lapsiperhearki usein mielletään. Ehkä tämä johtuu osittain siitä, että useammin lukee tai kuulee puhuttavan juurikin niistä arjen haasteista kuin niistä ihanista ja positiivisista asioista, joita vanhempana kuitenkin lasten kanssa kokee päivittäin. Voin vain kuvitella, että lapsettomille ihmisille särähtää korvaan monien vanhempien ristiriitaiselta kuulostava asetelma; valitetaan väsymystä, arjen kaoottisuutta tai kiirettä, mutta silti valituksen puheenvuoro päätetään johonkin tämän suuntaiseen lauseeseen; ”lapset ovat kuitenkin parasta ja ihaninta mitä elämässäni on”. Olisi virkistävää, jos ihmiset rohkeammin uskaltaisivat kertoa ja kirjoittaa myös niistä iloisista ja mahtavista hetkistä, joita kokee lastensa kanssa. Mielletäänkö se sitten onnellisuuden ”paukuttamiseksi”? Toivottavasti ei, sillä elämässä ja arjessa ei voi koskaan olla liikaa positiivisuutta.
Itse pyrin sanomisillani ja omalla esimerkilläni murtamaan tätä kuvaa lapsiarjen ”kamaluudesta” ja antamaan positiivisempaa ja iloisempaa kuvaa elämästä pienten lasten kanssa. Haasteita toki on, mutta isomassa kuvassa positiivisemmat asiat painavat paljon enemmän. Elämässä muutenkin on hyvä keskittyä siihen mikä on hyvin, kuin niihin asioihin, jotka voisivat olla paremmin. Mitä tunnetta itsessässi vahvistat, se vahvistuu.
Positiivisesti kirjoitettu <3 juuri näin olen itsekin aina ajatellut.
Itse olen lapseton ja lähes päivittäin lasten hankkiminen pyörii mielessä. Että kannattaako vaiko ei. Mutta kuten varmaan monilla lapsettomilla, on minulla aika negatiivinen kuva lapsiarjesta. Että se on hyvin kiireistä, huonosti nukuttuja öitä, sotkua, harrastuksiin kuskaamista, melua jne. Silti aina kuulee tuota että ”lapset ovat parasta elämässä”, mikä on hyvin ristiriitaista. En tiedä oikein mitä tällä kommentilla hain takaa .. Ehkä voisit avata sitä, että mikä lapsissa sitten on niin ihanaa?
ps. odotan innolla, että podcast taas palaa tauolta! 🙂
Olipa hieno kirjoitus! Itsekin olen saanut lapset nuorena ja nyt kun lapseni kohta lähtevät opiskelemaan ja armeijaan, olen vieläkin nuori! Kun kuulen jonkun valittavan lapisiarkeaan, minulle tulee aina mieleen sanonta: ”Sinun rasittava arkesi on lapsesi lapsuus.” Tämä on niin totta ja olisi jokaisen vanhemman hyvä pitää mielessä. Ihanaa syksyn odotusta!
”Voin vain kuvitella, että lapsettomille ihmisille särähtää korvaan monien vanhempien ristiriitaiselta kuulostava asetelma; valitetaan väsymystä, arjen kaoottisuutta tai kiirettä, mutta silti valituksen puheenvuoro päätetään johonkin tämän suuntaiseen lauseeseen; “lapset ovat kuitenkin parasta ja ihaninta mitä elämässäni on”. Olisi virkistävää, jos ihmiset rohkeammin uskaltaisivat kertoa ja kirjoittaa myös niistä iloisista ja mahtavista hetkistä, joita kokee lastensa kanssa.”
Näin 27-vuotiaana lapsettomana, mutta asiaa miettivänä tämä on juurikin se mitä pohdin. Ristiriitaisuudet eivät sinänsä särähdä korvaan, sillä en kyseenalaista sitä, etteikö arki voisi olla molempia, mutta puheista herää kyllä kysymys, että niin onko se nyt kivaa vai ei ja miten se konkreettisesti on kaiken arvoista? Ja omalla kohdalla kynnys testata itse on noussut, kun lopputuloksesta ei ole varmaa tietoa. Olen miettinyt asiaa ja uskon, että ne ihanat hetket ovat useille vanhemmille niin itsestäänselviä, ettei niistä sen erityisemmin tule puhuttua julkisesti tai sitten se on jotain, mitä on niin vaikea sanoittaa, mutta helppo kokea.
Oli syy mikä tahansa, uutisoinneissa ja sosiaalisessa mediassa kuva lapsiarjesta näyttäytyy mielestäni kovin yksipuolisena, negatiivisessa mielessä – joten ehdottomasti lisää lapsiarkea kehuvia postauksia, jos asiasta vaan haluaa kirjoittaa! Esim. miten lapset ovat muuttaneet elämää (positiivisesta näkökulmasta obvs) tai 10 parasta asiaa vanhemmuudessa 🙂
Ymmärrän täysin tämän ristiriitaiset fiilikset aiheuttavan mietteen, ja ajattelin yrittää selittää niitä positiivisia puolia muutamin esimerkein:
– Kun lapsesi heti aamusta unisena tulee sanomaan sinulle ”huomenta äiti” ja antaa ison lämpimän halin <3
– Kun lapsi haluaa piirtää, lopuksi katsot paperia ja siellä seisoo teidän oma perhe ja taustalla leijailee sydämiä. Huomaat kuinka lapsella on turvallinen ja hyvä olla juuri teidän kanssa <3
– Ilon ja ylpeyden tunne, kun lapsesi oppii ja oivaltaa koko ajan uutta! Ja mikä parasta se hillitön riemu hänen omalla kasvollaan kun tällä kertaa en kaatunutkaan vaan otin askeleen, ihan itse!
– Kun on äitienpäivä ja lapsesi on askarrellut sinulle vartavasten sinisen kortin koska tietää että se on sinun lempivärisi <3
– Kun menet töiden jälkeen hakemaan lasta päiväkodista ja portilla näet kuinka lapsesti juoksee sinua vastaan kädet isosti auki valmiina kunnon halaukseen <3
– Kun näet omin silmin kuinka lapsesi reilusti jakaa muiden kanssa lelujaan ja lohduttaa kun toisella on paha mieli. Miten hyväsydäminen lapseni onkaan… <3
Ihana kommentti <3
Olipa hyvin ja monipuolisesti kirjoitettu artikkeli- Kiitoksia.
Tosi hyvä kirjoitus, kiitos! Sain itsekin molemmat ihanat poikani alle 30-vuotiaana. Meille hyvään hetkeen, molemmilla opinnot valmiina ja vakityöt. Nyt toinen jo muuttanut pois opiskelemaan, toinen vielä lukiossa. Ihan kaikista parasta vanhemmuudessa on ollut järjettömän vahvan ”me-yksikön” syntyminen. Tottakai tiesi, että tulen rakastamaan lapsiani enemmän kuin mitään muuta, mutta että ne ihanuudet vielä kasvavat, miehistyvät ja tuntevat samalla tavalla. Pyyteetön vastarakkaus, ensin lapsena ja nyt heidän aikuistuessaan, se jotenkin jaksaa yllättää, mikä tietenkin on hassua. Sitä ei voi oikein edes sanoin selittää.
Juuri näin <3 <3
Kiitos – näinhän se on että mitään ei voi Lastenkaan osalta ihan itse päättää. Jos olet onnekas, saatat saada Lapsia. Kaikesta saa olla kiitollinen!
Voi vitsit miten hyvä blogipostaus, tällaisia lisää, missä jaat sun fiiliksiä! 🙂 Sattuikin juuri sopivaan saumaan tämä postaus, t. juuri plussannut rv 5+4 ja ehdin täyttää 23 juuri ennen tulokkaan syntymää jos kaikki menee hyvin! 🙂 Tuleva jännittää, mutta avoimin mielin mennään. 🙂
Hyvä kirjoitus Metti. Itse sain nyt toukokuussa esikoiseni 32- vuotiaana. Mielestäni tämä on ollut hyvä ikä tulla äidiksi, koska oma elämäntilanteeni näin antoi myöden. Aikaisemmin tämä ei olisi ollut mahdollista edellisessä suhteessani. Uskon siihen, että kukaan ei tiedä, miltä lapsen saanti/äidiksi tulo tuntuu ennen kuin sen kokee. Ne tunteet ja rakkaus toista kohtaa on niin valtaisaa ja syvää. Toisaalta taas huoli, murhe valtaa jo pienistäkin asioista. Tuntuu, että jos olisin saanut lapsen nuorempana, ehkä ei olisi silloin osanut niin paljon murehtia asioita ja miettiä kaikkea mahdollista liian syvällisesti. Sitä se elämä on ❤️ äitiys on vaan niin ihanaa ja se oman reilun 3kk ikäisen tyttäreni hymy jotain aivan valloittavan ihanaa.
Ihana teksti! Itse olen pohtinut tätä asiaa paljonkin viimeaikoina. Haluaisin tulla äidiksi pian ja olen alle 25 vuotias. Tuntuu kuitenkin, että yhteiskunta ja yleiset mielipiteet eivät ainakaan yhtään kannusta siihen. Kiitos, että kirjoitit tästä aiheesta ja valotit vähän toisenlaistakin kuvaa nuoren äidin elämästä! <3
Ihana kirjoitus! Ja niin totta. Oman lapseni sain juuri täytettyäni 26v ja on ollut ihanaa olla nuori ja jaksava äiti. Äitiys on <3
Ihana kirjoitus!
Kivasti kirjoitettu! Aika usein kans kuuntelen vanhempien valitusta kun lapset sitä ja tätä.. Vaikka meillä onkin vain yksi lapsi niin täytyy sanoa että toi poika tuo niin paljon iloa ja rakkautta elämään. Kaikilla on huonoja päiviä, mutta ykskään kiukutteluhetki/uhmakohtaus ei tule mieleen kun mietin tuota meidän kolme vuotiasta hurmaavaa poikaa! Ihana olla äiti ❤️ Ja myös saanut lapsen nuorena, mutta hyvin on pystynyt opiskelemaan etc. Kaikki on omasta asenteesta kiinni! Mukavaa syksyä!