Sain paljon kysymyksiä teiltä lomamme aikana siitä, minkälaista reissaaminen on kahden pienen lapsen kanssa yksin. Kun tavallaan olin lomalla yksin lasten kanssa ja tavallaan en. Äitini oli matkassa mukana, mutta kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen loma lasten kanssa ilman miestäni.
Lyhyesti voisin todeta vaan, että ”never again”. Tästä saisi kuitenkin väärän kuvan, vaikka se osaltaan ihan totta onkin. Loma oli sinänsä todella mukava – oli aurinkoista, hotelli oli ihan ok ja kaikista parasta oli tehdä hetkellinen maisemanvaihdos lämpimään. Lapset nauttivat kun pääsivät uimaan ja rannalle. Ja kun lapsilla on kivaa, on äidilläkin kivaa! Tuntui kuitenkin, että en pystynyt nauttimaan lomastamme samalla tavalla, kuin olisin nauttinut perhelomasta yhdessä mieheni kanssa. Tietysti lomailu kahden aktiivisen lapsen kanssa olisi ollut jo yksinkertaisesti paljon helpompaa, jos vastuun olisi voinut jakaa puolison kanssa keskenään. Olisi ollut joku toinen, joka olisi välillä syöttänyt lapset, pakannut uimakassit, rasvannut, syöttänyt, mennyt uimaan, leikkinyt rannalla, hoitanut iltatoimet tai laittanut nukkumaan. Perusjuttuja, joita arjessamme jaamme mieheni kanssa joka päivä, mutta asioita, jotka nyt hoidin yksin. Totta kai äitini auttoi minua todella paljon (iso kiitos siitä <3), mutta halusin myös omalta osaltani kunnioittaa hänen lomaansa enkä ylikuormittaa häntä. Päätin, että hän saisi olla niin paljon meidän mukana kuin haluaa ja niin paljon omassa rauhassaan kuin haluaa. Olimme kaikki samassa hotellihuoneessa (ja siellähän ei rauhallista sekuntia ollutkaan :D), mutta sentään suurella uima-allasalueella oli mahdollista rentoutua hieman paremmin.
Lähdin lomalle ilman minkäänlaisia odotuksia ja erittäin rennoin mielin. Asenne ratkaisee ja koen vahvasti, että jos itse on rennolla ja hyvillä mielin liikenteessä, heijastuu se myös lasten asenteisiin ja käytökseen. Halusin lähteä lomalle myös ilman minkäänlaisia odotuksia! Kaikki ”hyvä” mitä tapahtuisi, olisi ainoastaan plussaa! Minulla on aikaisemmin ollut paha tapa laittaa odotukset (asioiden ja ihmisten suhteen) liian korkealle ja kun nämä odotukset eivät täyty, petyn. Tämän tiedostaen päätin lähteä tälle lomalle ilman odotuksia. Lasten kanssa kun aina sattuu ja tapahtuu, eikä oikeastaan voi ennustaa miten loma tulee menemään. Tällä(kin) reissulla tapahtui paljon odottamattomia asioita, esimerkiksi se, että molemmat lapset olivat jossain vaiheessa lomaa kipeinä. Lilia yhden päivän vatsataudissa ja Lucas pari päivää kuumeessa.
Lasten perässä juokseminen ja aktiiviset päivät eivät kuitenkaan olleet minulle missään tapauksessa lomallamme raskas juttu, vaan kuormittuneisuuden tunnetta aiheutti järjetön ikävä. Olen aina ollut ihan järjettömän kova ikävöimään, eikä ikävöinti ole helpottanut vuosien varrella yhtään. Tuntuu, ettei ikävälle voi mitään vaikka kuinka yrittäisi tsempata, ja jollain tasolla se jatkuva ikävää vastaan tsemppaaminenkin loppupeleissä alkaa väsyttämään. Tihrustin itkua jo päiviä ennen lomaamme aina kun vilkaisinkaan matkalaukkuihimme päin. Vaikka ikävä helpotti hieman loman ”lähdettyä käyntiin”, silti koko reissun ajan piti minun psyykata itseäni yrittämään olla ikävöimättä kotiin ja keskittymällä lomamme aikana muihin asioihin. Kuulostaa niin järjettömältä, että miten ei viikkoa pysty olemaan erossa, mutta minkäs teet. Tästä syystä päätin, että tulevaisuudessa pidempiä reissuja tehdään ainoastaan koko perheen voimin <3